Pasaatituulissa

- Tyynivaltameri -

Atlanti jäi mantereen toiselle puolelle ja edessä siinsi Tyyni valtameri nimensä mukaisesti tyynenä. Ensimmäisenä tavoitteena oli Galabagossaaret. Viikon verran purjehdittuamme vaihtelevissa ja heikoissa tuulissa saavuimme päiväntasaajalle sijaitseville Galapagossaarille.

Ensimmäiseen saareen meitä ei huolittu, mutta toisen saaren tullimiehet ottivat ystävällisesti vastaa. Viisumit olisi kuulemma tarvittu, mutta tullimies voisi järjestää meille päiväviisumeita hintaan 1 dollari / päivä / henkilö. Tämähän on Etelä-Amerikassa normaalia käytäntöä. Asiaa ei olisi auttanut, vaikka olisi ollut viisumi mantereelta, koska se olisi ollut väärällä kaavakkeella.

Puolitoista viikkoa kului mukavasti. Isä oli töissä paikallisessa leipomossa opettamassa kakkujen tekemistä. Darwin museossa tutustuimme kilpikonniin ja peipposiin. Täällä oli myös turistiryhmiä, joiden matkat eivät olleet todellakaan halpoja.

Seuraavaksi matka jatkui leppoisissa pasaatituulissa, jolloin 19 vrk:n purjehduksen jälkeen edessä kohosivat pilvien lomassa Marquesassaaret. Jo saarten nimet tuntuivat eksoottisilta: Hiva-Oa, Fatu-Hiva, Nuku-Hiva...
Saaret tarjosivatkin matkamme ikimuistoisimmat hetket seuratessamme saarelaisten tanssiharjoituksia öljylamppujen valaistessa lämpimän trooppisen yön.

Aikataulu salli 2 viikon pysähtymisen, jonka jälkeen kompassi sunnaksi otettiin Tuamotuasaaret. Nämä saaret ovat atollisaaria, eli laguunia kiertävät korallisaaret. Laguunin halkaisija voi olla toista sataa kilometriä.
Atollin sisältä ei ole karttoja, vaan siellä navigoidaan mastosta katsomalla, kunhan on ensin päästy sisään atolliin. Sisäänmeno on pasaatituulensuunnan vastakkaisella puolella, ja koska alueella on vuorovesi, on sisäänmeno aika laskettava kuun laskuaikojen mukaan.

Matalien atollien jälkeen oli vuorossa Seurasaaret, joilla vietimme 2 kuukautta. Myrskyisä matka Tongalle kesti odotettua kauemmin. Tämän kuningaskunnan jälkeen oli vuorosa Fizi, josta suuntasimme määränpäähämme Australiaan.

Tyynenmeren ylitys oli takana ja rantauduimme ensimmäisenä Newcastlen, koska säätiedotukset lupailivat kovia tuulia. Kahden päivän päästä jatkoimme Sidneyhin odottelelemaan ruotsalaista ystäväämme, joka lähti Fiziltä yksin kohti Australiaa. Hän saapuikin viikon kuluttua. Vene oli jyrkässä aallokossa tehnyt täyden 360 asteen kaatumisen. Ikkunat olivat hajonneet ja vene oli ollut lähellä uppoamista.

Meidän matkamme jatkui rannikkoa seuraten kohti Melbournea. Sattuneesta syystä seurailimme tarkasti säätietoja ja purjehdimme vain hyvässä säässä. Joulukuun alussa saavuimme määränpäähämme ja pääsimme sukulaisten hellään huolenpitoon. Saunakin tuntui mukavalta 1,5 vuoden tauon jälkeen. Tavoite oli saavutettu. Perille päästyä ajattelin ettei enään purjehdusta, mutta parin kuukauden maissa olo muutti kummasti mieltä, ja saatuani miehistötäydennystä suomesta, alkoi kotimatka.

Copyright © 1996 Timo Jortikka